Häpeä

Ajattelin aloittaa tällä lailla kevyellä aiheella :D

Kaikki, joilla on kokemusta erittäin reippaasta ylipainosta, voivat varmasti allekirjoittaa, että usein hävettää.

Hävettää, ettei saa itseään laihtumaan...

Hävettää, ettei löydä vaatteita Cittarista...

Hävettää, kun hengästyttää rappusissa...

Hävettää, kun joku katsoo pitkään...

Hävettää, kun joku katsoo pois......

Lista on loputon, ja jokaisella erilainen.

 Jokaisella on omat kipupisteensä. 

Omat aikansa ja paikkansa, jolloin hävetti niin, ettei tiennyt mihin olisi itsensä työntänyt piiloon.

Häpeä on asia, josta ei edes oikeastaan puhuta. Koska hävettää!

Mutta kyllä hoikkiakin ihmisiä hävettää.

Hävettää, ettei ole varaa yhtä hienoihin vaatteisiin kuin naapurilla...

Hävettää, että ostaa lapsilleen karkkia...

Hävettää, ettei taaskaan jaksanut laittaa alusta asti itse ruokaa...

Hävettää, että ei ole siivonnut...

Mitä hyötyä tästä järjettömältä tuntuvasta häpeästä sitten on?

EI MITÄÄN!

Joku voisi sanoa, että onhan siitä hyötyä, jos sen takia sitten muuttaa tapojaan ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi.

Miksi kaikkien pitäisi olla parempia?

Eikö riitä, että jokainen olisi oman itsensä paras versio?

Häpeä on myös huono motivaattori, koska silloin se on ulkoinen motivaatio.

Ei silloin paranneta omaa vointiaan, vaan halutaan siloitella kuva sellaiseksi, että kehtaa näyttää muillekkin.

Hyvä esimerkki näiden eroista on elämäntapamuutos vs. laihdutuskuuri.

Ensimmäisellä haetaan oman voinnin pysyvää paranemista ja toisella halutaan pikaista apua hävettävään asiaan.

Kehtaan väittää, että jos uskaltaa antaa itselleen mahdollisuuden muuttua ihmisenä, niin häpeä häviää hiljalleen 

tai ainakin laimenee niin, ettei se estä tekemästä asioita, joita haluaa tehdä.

Ollaan lempeitä itsellemme ja toisillemme <3

Maria